kuinka niin kiltti voi olla niin ilkeä? oikee pikkupiru.
luultavasti koska sitä lyö kaikki aiemmin kohtaamansa paskan ja huonon aina eteenpäin, uskoo että sitä hyvää tai edes paskan olemattomuutta ei ole, ettei se ole mahdollista. niinpä sitä jatkaa kerran opittua käytös- ja ajatusmallia, että normaali ei enää riitä, pitää alkaa ilkeilemään tavalla, millä saa tapettua viimesenkin mielenkiinnon.
ja mä oon muuten hyvä siinä. mä oon siinä ihan huippu.
ilkeähän mä olen samalla itelleni. siinäkin oon hyvä, ihan mestari.
ihmettelen vaan, että kuinka niin järkevä ei pääse irti siitä HUONOSTA ajatus-ja käytösmallista.
että kuinka monta vuotta voi mennä, ennenkun osaa ottaa ihmisen ihmisenä, omana yksilönään, jolla on omat tapansa toimia, ajatella ja tehdä. eikä luule tietävänsä miten kohta käy tai mitä joku ajattelee, koska joku muu on joskus niin tehnyt.
ja jos vaikka myöskin oppis ottamaan asiat sellaisina kuin ne ovat. eikä pyörittämään, vääntämään ja kääntämään niitä halutunlaisiksi aivokuorensa sisällä, ja olla sitten ihmeissään, kun oho, mikään ei menny niinkun oli kuvitellu.
mitä vittuu, mun piti olla täydellinen! jo.