nyt on elämä täynnä pientä paskaa. niin pientä. mutta toisaalta niin paljon, et siitä tulee yks iso. mutta sitä ei tunnu kukaan ystävä tai sellaseks ajateltu ymmärtävän. ei pienellä eikä isolla vihjeellä. ei mitään vakavaa, ei mitään isoo mut aika kestämätöntä.
treffit oli ja meni pahvin kanssa. mä oon ehkä yhtä pahvi mut oli ihan kivaa. silti koko ajan taustakellot huusi dingdong, apua. mitä helvettii? enkä mä tiedä, et soiko kellot siks, mitä luulen tietäväni tuomaksesta, vai siks, mitä mun intuitio sanoo, vai siks mitä kaikkee on takana. että tuomitsenko mä jonkun tuntematta sitä, vai tiedänkö et voin tuomita, vai haluanko? oonko mä parempi ku oon, vai luulenko mä olevani. tunnenko mä jonkun tuntematta sitä. voinko mä olla oikeessa vai luulenko mä vaan. taas. vai tiedänkö. taas.
että ihan tosi helppoo. nähdään muuten huomenna taas.
mutta että jotta ei liian helpoks kävis, niin laitoin (koitin) mr johtajan totuuden eteen. ei vastausta.
minä yllättynyt.