mä mikää pikkupiru oo. oon vittu demoni. ihan oikee iso sellanen.
itteeki pelottaa.
en helvetti tajuu kui tietyt asiat jää päähän pyöriin ja ei mikää muu auta ku tyhmäillä. sit on hyvä olo. ne kokonaiset n kolme sekuntia.
kunnes taas toivoo että osais käyttäytyä ja toimia niinkun haluis. eli olla superkuul. eikä tyhmäillä. kun ei sitä kukaan koskaan tajuu tai pysty ottamaan oikealla tavalla vastaan. eikä tarvikkaan. kun en se oo mä. mä en oo sellanen. en oo. en.
en halua tunnustaa olevani sellanen, koska se ihminen on kauhea. se on ahdistunu koska sen odotukset ei täyttyny. ja koska se on ahdistunu se haluaa purkaa sen huonon olon jonnekkin. kohteeks se ottaa ihmisen, joka ei millään tavalla voi puolustautua tilannetta vastaan koska se ei ymmärrä mistään mitään. että onpas ihme jos det vad det.
mutta kuinka näinkin järkevä ja rationaalinen ihminen ei osaa käyttäytyä ja toimia niinkun se tietää olevan fiksua? että miksi se on niin vaikeeta? miksi järkevä ei osaa käyttäytyä järkevästi? miksi sen pitää tekeytyä hulluks, ja vieläpä sellasia ihmisiä kohtaan keihin pitäis tehdä vaikutus, hyvällä tavalla? miksi miksi miksi?
eikö vanha enää pysty oppimaan? pitääkö sen toistaa samaa virhettä? sabotoinko mä tahallani tietämättäni, kun ahdistus alkaa voittaa kivan? olenko mä oikeesti hullu? pitäiskö mun olla huolissaan?
ja miten helvetissä mä AINA pystyn kohtaamaan ihmisiä, jotka ei osaa puhua ja kertoa jos tilanteet on muuttunu? enhän mä halua että mua ahdistaa, tai en halua leikkiä hullua. mutta kun mut ajetaan siihen.
ni. ei mussa siis mitää vikaa oo.