purnauspäiväkirja

jouduinpas tuossa joku päivä sitten kovasti paljon itseäni analysoimaan ja psykologillekin avautumaan, ja tänään sitten ajatus jatkui… ku jopa hra lääkäri sanoi, että kovin olin rehellisesti avautunut itsestäni, ja itsekin olen sitä mieltä, mutta…

enhän mä ihan oikeasti voi olla rehellinen itsestäni kertoessani! saatana sais ikinä mitään työpaikkaa jos olisin ihan totuudenmukainen. ja ei kai se tarkotus olekaan, eihän työantajaa pitäis kiinnostaa kun ne seikat (luonteenpiirteet ja toimintatavat jne) jotka vaikuttaa työntekoon. mutta kun me ollaan ihmisiä! eli kyllä se muukin elämä vaikuttaa siihen työelämään… niin eikö niitten pitäsi tuntea työntekijä myös siviilielämässä, että mikä ja kuka se on ja miten se siellä muualla toimii??!!

niin että siihen loppuis mun työura.

mä en toimi kotona loogisesti, en järkevästi, en ole ahkera, leikin epäitsenäistä, käyttäydyn irrationaalisesti ja näen vaan ja ainoostaan ja just ja just eteeni. mä oon siis säälittävä.

onneks ihmisellä saa olla nää kaks minää, joillain jopa useita, ilman et suljetaan laitokseen. mut kyl mä niiiiiiiin paljon ihmettelen tätä omaa touhuani, et kui mä oikein selviän tuolla muualla maailmassa kun oon välillä niin hukassa itteni kanssa.

en edes jaksa lähteä kertomaan kuinka monta viestiä on lähtenyt osoitteeseen, jota ei enää ole.

no, mitäs leikki maailman tylyintä lapsen käsi omassaan. saatana kun tullaan ostamaan jotain niin tervehditään, kerrotaan mitä halutaan, annetaan rahaa ja kiitetään! pitääkö tässä lähteä peruskohteliaisuudetki opettamaan?!!

onneks me ei puhuta niin ei tarvi.

mutta siis epärehellisyyteenhän tää maailman pyöriminen perustuu, tai ei ainakaan totuuteen. kaunisteluun ja sievistelyyn tjs. paska säkä että itse hakee sitä rehellisyyttä, vaikka se kuinka iskis päin naamaa ikävän kipeästi. mutta niin se tekee se kaunistelukin. ja siitä jää ikuiset punaset jäljet poskiin.