en innostu en innostu en innostu.
en innostu.
mä en aina tajuu itteeni. kuinka sitä innostuu, ihan liikaa, jostain huonosta kun luulee sen olevan hyvää, ja sitten kun vois olla jotain hyvää, niin ajattelee sen automaattisesti olevan huonoo eikä jaksa innostua. vai onko se sitten uskaltamisesta kiinni? jos mä oonki niin fiksu, että kun tiedän jonkun olevan huonoa niin uskallan innostua siitä koska tiedän ettei se johda mihinkään? ja sitten saan olla marttyyri. että ”kun mä kerrankin uskallan luulla jotain niin sit se menee mettään”. hmmm….
olisinkohan mä niin fiksu? vai oonko mä vaan puhtaasti tyhmä enkä tajua missä on hyvää ja mitä on onni? ja että mistä kannattaa olla kiinnostunut ja iloinen?
kuinka tällänen realisti ja pessimisti voi välillä kadottaa itsensä niin täysin, että ei tunnista itseään? mä olen haluan olla niin täydellinen, ettei näin käy mulle. täyskontrolli päälle ja menoks!
p.s. tutustun parhaillaan kivan näköseen poikaan. vaihdoin sivuja antaen maailmankaikkeudelle vielä yhden mahdollisuuden korjata monia vääryyksiään.